Juutalaisten joukkomurhan symbolin Auschwitzin keskitysleirin vankien vapauttamisesta tuli keskiviikkona kuluneeksi 65 vuotta. Asia on ollut esillä ympäri maailmaa myös suomessa ja hyvä näin. On tapahtumia joita ei pidä unohtaa. Holokausti muistuttaa meitä asiasta jonka helposti unohdamme tai haluamme unohtaa - yksilön vastuusta. Loppujen lopuksi kaikista joukkomurhista ovat vastuussa tavalliset ihmiset, vaikka syyllisyys yritetään loppupeleissä kätkeä hirttämällä isot ja pienet fürerit.

Tietysti juutalaisvainojen pääsyyyllisiä olivat ylimmät natsijohtajat. Aivan huipulla on kuitenkin vain kourallinen, hieman alempana muutama sata ja vielä alempana muutama tuhat. Kansaa sen sijaan on kymmeniä miljoonia. Jos kansalla olisi ollut tahtoa ja rohkeutta, olisi se pyyhkäissyt natsijohdon historiaan vaikka sillä olisi ollut aseina vain kiviä ja karttuja.

Holokaustin mittasuhteet saava toiminta edellyttää aina kollektiivista rikosta, joten myös rangaistuksen pitäisi olla kollektiivinen. Silti Natsi-Saksan rikokset mahdollistaneita miljoonia pelkureita ei pantu koskan vastuuseen. Silkkaa pelkuruuttaan he nostivat kätensä natsitervehykseen, huusivat juutalaisvihamielisiä iskulauseita, töhrivät juutalaisten omistamien kauppojen ikkunat, käänsivät selkänsä epäarjalaisille tai toisinajattelevalle ystävälleen tai ilmiantoivat naapurinsa. Jokainen tehdastyöläinen joka muurasi keskitysleirin polttouunin tiilen, naulasi laudan vankiparakin seinään tai leirille tuovaan junakiskoon, osallistui työpanoksellaan holokaustiin.

Samanlainen kollektiivinen vastuunpakoilu nähdään aina kun diktatuuri sortuu. Näin kävi Neuvostoliitossa, Itä-Saksassa ja Irakissa. Diktatuurin sortumisen jälkeen ihmeen monet sen kansalaiset ovat oikestaan olleet järjestelmää ja sen johtajia vastaan ja kapinoineet kaikessa hiljaisuudessa. Harva uskaltaa myöntää edes oman miljoonasosan vastuunsa sortokoneiston työmuurahaisena.

Jotenkin myötäilyn vielä ymmärtää silloin kun henkilön oma tai läheisten henki tai vapaus on aidosti vaarassa. Näin saattoi olla esimerkiksi Natsi-Saksassa ja Neuvostoliitossa. Sen sijaan on vaikea ymmärtää sitä, että joku ilmiantaa toisen vain omat taloudelliset tai sosiaaliset etunsa säilyttääkseen. Tästä hyvä esimerkki on senaatori Joseph McCarthyn 50-luvun alussa toimeenpanemat noitavainot. McCarthy käytti hyväkseen USA:n sodanjälkeistä kommunismihysteriaa ja syytti milloin ketäkin vastustajaansa tai virkamiestä kommunistien agentiksi tai myötäilijäksi hatusta vedetyin todistein. Tunnettua on, että puhutteluissa muun muassa monet näyttelijät ilmiantoivat työtovereitaan saadakseen itse töitä.

Sinäänsä ilmiössä ei ole mitään uutta. Samanlaisia noitavainoja käytiin samaan aikaan esimerkiksi Neuvostoliitossa ja Kiinassa. Pelkuruus on siis globaali omainaisuus eikä sidoksissa politiiseen katsomukseen, rotuun tai uskontoon. Jokainen meistä syyllistyy henkilökohtaiseen holokaustiin katsoessan sivuun kun näkee viatonta pahoinpideltävän eikä mene väliin, tai kun ei uskalla puolustaa koulu- tai työkaveriaan kiusajilta.

Usein tuntuu, että jo yleisen mielipiteen tai virallisen totuuden vastustaminen näyttää olevan liikaa monille suomalaisille. Jos ei uskalla kantaa vastuutaan yksilötasolla edes silloin kun ei ole käytännössä mitään pelättävää, niin kuinka uskaltaisi silloin kun on todellisen uhan edessä?

Silloin itse kunkin meistä on paras katsoa peiliin ja myöntää, että natsisaksassa tai kommunistidiktatuurissa olisimme takuuvarmasti olleet sortokoneiston toimivia rattaita.