Suomi on muuttunut parinkymmenen vuoden aikana. Olemme matkanneet yhteisöllisyydestä yksityiseen sellaista vauhtia että heikompaa hirvittää. Jokainen kuvittelee tulevansa uskollaan onnelliseksi tarvitsematta muita ympärilleen.
En kaipaa konsensuksen pakkopaitaa, mutta ihmetellä täytyy myös nykymenoa. Kaikki jotka yrittävät nostaa päätään puolustaakseen asemaansa lytätään julkisuuden tuomioistuimessa. Kateus ja kauna muita kohtaan ovat käsin kosketeltavia.
AKT:n ahtaajien lakko on tästä tyypillinen esimerkki. Nettipalastat, lehdet ja sähköinen media täyttyvät paheksunnasta etujaan ajavaa ammattryhmää kohtaan. Vihakampanjalla ei näytä olevan mitään rajaa vaikka kyseessä on laillinen työtaistelu.
Suomalaiset ovat vokaaleja ja ja konsonantteja myöten ostaneet väitteen, että kyseessä olisi muka jostain hyväosaisten muista piittaamattomasta omaneduntavoittelusta. Voihan olla, että ahtaajat käyttävät avainasemaansa hyväkseen, mutta mitä sitten. Jos heidän työnsä kerran niin herkkua on, herrathan tekisivät sitä itse!
Muistatteko vielä parin vuoden takaisen hoitajalakon. Pelkkä uhkaus sai kansan raivoihinsa. Sisar hento valkoinen sai kuulla kunniansa kuinka uskaltaakaan vaatia palkkaa ja pelotella työtaistelulla. Sairaanhoitajan oli mukisematta ja ehdoista piittamatta palveltava yhteiskuntaa.
Etelärannan työnantajapalatseista kaikuu säännöllisesti vaatimuksia avainryhmien lakkojen kieltämiseksi. Kaikki ne jotka voivat työtaistelullaan vaikeuttaa työnantajaien rahanansaintaa pitäisi ilmeisesti lailla määrätä pakkotyöhön.
Tämän vaatimuksen kääntöpuolella on luonnollisesti ajatus siitä, että vain ne joiden lakkoilusta ei synny kenellekään haittaa saisivat tuon perusoikeutensa säilyttää. Niinpä listat kehiin: keneltä lakko-oikeus pois ja kenelle se enää sallittakoon?
Varmasti on aloja ja ammattiryhmiä, joiden työpanosta juuri kukaan sivullinen ei kovin äkkiä huomaa. Tällaisilla aloilla lakko olisi isänmaallinen teko. Sehän vain säästäisi työnantajien palkkakuluja ja toisi helpotusta näinä ankeina kansantalouden aikoina.