Kalevan entinen päätoimittaja Risto Uimonen on kirjoittanut ansiokkaan kirjan nimeltä Median mahti. Uimosen mielestä Media on tällä hetkellä valtansa huipulla. Hän viittaa vaalirahakohuun ja luettelee yli kolmekymmentä tapausta joissa media on näyttänyt mahtinsa järjestämällä kenkää kovan tason päättäjälle.

Kun siivoaa kahdenkymmen vuoden rikostoimittajatyön aikana kertynyttä ”arkistoa” niin aina silloin tällöin löytää kiinnostavia dokumentteja. Tässä yksi esimerkki maan tavasta vuodelta 1973. Asiakirja on koneella kirjoitettu ja osoitetty Johtaja A. Mantilalle (Aarne). Mantila oli 60- ja 70-luvulla vaikuttanut liikemies-talousrikollinen. Hänellä oli hyvät suhteet sekä poliitikkoihin että poliisin ylijohtoon. Mantila kuoli vankilassa kesken tuomion. Hänen Rusutjärvellä sijaitseva huvilansa tuli kuuluisaksi päättäjien kestintäpaikkana.

Matti Vanhanen on ilmoittanut, ettei hän haasta Yleä kunnianloukkauksesta käräjille, koska pääministeri on niin arvokas herra, ettei voi vuosikausia käydä julkisesti oikeutta.
Kun pääministerille on huomautettu, että hänhän on vuosikausia ajanut ja ajaa parhaillaankin syytettä yksinhuoltajaäitiä vastaan, Vanhasen on pitänyt keksiä uusi selitys. Tuoreimman version mukaan Vanhanen ei halua tuomioistuimeen, koska hän ei silloin voisi kritikoida vastapuoltaan, koska se koettaisiin yrityksenä vaikuttaa oikeudenkäyntiin.

Valtiolla tekee kuulemma rahasta tiukkaa, ei kuitenkaan niin tiukkaa, etteikö eduskunnan lukuisille harrastuskerhoille riittäisi rahaa ja illallissponsoreita. Kuten poliitikot sanovat, kyse on vain priorisoinnista, eli tärkeysjärjestyksestä.

Kun Matti Vanhasesta tuli Anneli Jäätteenmäen jälkeen pääministeri, hän ensi töikseen esitti epäilynsä EU:sta. Vanhaselle unioni oli vieras hyvästä syystä: kotimaan poliitikkona hänen kiinnostukseensa eivät kuuluneet kansainväliset asiat, koska niiden hoitamiseen hänen kielitaitonsa ei riittänyt.
Mutta toisaalta Vanhanen kyllä tiesi, ettei unionia ollut kiertäminen. Pääministerin velvollisuuksiin kuului ajaa Suomen ja suomalaisten asiaa Brysselissä kykenipä hän siihen tai ei.

Pakko myöntää, että tekee mieli repiä hiuksiaan kun kuulee ihmeparantajista, joiden luokse sairaat ihmiset jonottavat rahanippu taskussa. Rikoslakiin pitäisi lisätä laki nimeltä ahdingon ja tietämättömyyden hyväksikäyttö.

Suomalaiset jaksavat ihmetellä kuinka italialaiset sietävät Silvio Berlusconea ja jopa valitsevat hänet jatkuvista skandaaleista ja megaluokan tyhmyyksistä huolimatta uudelleen ja uudelleen maan johtoon. Monet italialaiset jopa puolustavat Berlusconea muiden maiden ivatessa häntä. Koirat haukkuu, Berluscone hölmöilee.

Äskettäin Suomessa julkaistiin Pohjois-Koreasta paenneen Kang Chol-hwan yhdessä ranskalaistoimittajan kanssa kirjoittama kirja Pjongjangin akvaariot. Se kertoo kuinka karmeissa olosuhteissa miljoonia ihmisiä piinataan yhden hullun johtajan ja tuhansien häntä orjallisesti tottelevien robottialaisten toimesta. Minussa se herätti kaksi kysymystä ylitse muiden: miksei muu maailma todella tee mitään, vaikka kaikki maailman johtavat maat korostavat ihmisoikeuksien merkitystä. En tarkoita puheita ja löperöjä kirjoituksia. Niitähän maailmaan mahtuu.

Vanha kansa tuntee valheen lyhyet jäljet. Sen on nyt saanut kokea keskustan puheenjohtaja, pääministeri Matti Vanhanen, joka joutuu selittelemään puheitaan, tietämättömyyttään ja muistamattomuuttaan vaalirahajupakassa. Haluaisin tuntea sääliä, mutta siihen en kykene, koska on pakko tunnustaa, että nautin sydämeni kyllyydestä Vanhasen rimpuilusta.

Koneen ruhtinaan Pekka Herlinin postuumi elämänkerta antaa karun kuvan suomalaisen elinkeinoelämän huippujohtajasta. Raivohullu juoppo, joka tuhosi perheensä. Siinä lyhykäisyydessään luonnekuvaus miehestä, jonka edessä suomalainen talouseliitti ja sen mukana tietenkin myös media pokkuroi.